Imurin pakkauslaatikkokin yritti viestittää meille, että älkää nyt hyvät ihmiset sortuko tähän hankintaan. Punaisen pahvilaatikon kyljessä 80-luvun meikillä ja kampauksella varustettu, puolittain valkoiseen haalariin puettu nainen kiemurteli seksikkäästi imurinletkun varressa. Ei mennyt viesti perille, ei.
Ehkä nimi "Derby" teki vaikutuksen. Tai sitten puolukanpunainen kansi. Hintakin oli psykologisesti ovela, vain 99 euroa. Olisikohan jäänyt ostamatta, jos se olisi ollut vaikka 103 euroa?
Mukana tullut varustepakettikin oli harhaanjohtavan monipuolinen. Emme kuitenkaan keksineet käyttötarkoitusta kaikenlaisille suuttimille ja muille osille, joita kertyi muovipussillisen verran. Varsinainen lattiasuutin puuttui kokonaan, mutta yllättävän avulias rautakaupan myyjä soitti maahantuojalle ja parin päivän päästä saimme postista hakea puuttuvan osan.
(Näin jälkeen päin voin kuvitella, kuinka rautakaupassa on pidetty ylimääräinen kahvitauko sen kunniaksi, että yli 20 vuotta talossa myynnissä ollut viimeinen paskaimuri saatiin vihdoinkin myytyä.)
Kun yritin imuroida betonilattiaa, peityin betonipölypilveen ja melkein tukehduin yskänkohtaukseen. Pölyn laskeuduttua aloin tyhjentää imurin säiliötä. Siellä oli kolme nuppineulan pään kokoista kiveä ja ruokalusikallinen sahanpurua, muut roskat olivat vielä lattialla.
Imurin vaikuttavin puoli oli sen ääni. Siitä päätellen betonivalunkin olisi pitänyt pelätä irtautuvansa perustuksiltaan, mutta tällä kertaa syntyi vain paljon melua tyhjästä. Todennäköisesti kirvesmies tulee hakemaan korvauksia kuulon menetyksestä. En nimittäin ehtinyt varoittaa häntä, että alan imuroida.
Nyt olisi melkein käyttämätön imuri myytävänä! Vain 9,90 euroa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti